Takavuosina kohistiin valelääkäristä, joka oli menestyksellisesti hoitanut 10 vuotta ennen kiinni jäämistään lääkärin tointa ilman minkäänlaista alan tutkintoa. Muitakin valelääkäritapauksia oli ollut aiemmin ja olipa yksi valehoitajakin joukossa. Kiinni on jäänyt myös ainakin yksi valeopettaja ja yksi valepappi, joilla ei ollut asianmukaista tutkintoa tehtäviinsä.
Voisiko olla olemassa myös valemunkkeja luostareissa? Alalle ei taida olla tutkintoa, mutta henkilö itse voi kokea olevansa jonkinlaisessa valheellisessa tehtävässä tai roolissa. Uskon aitoutta voi joutua paitsi itse pohtimaan, niin myös apotti voi kyseenalaistaa munkkikokelaan sopivuuden tehtäviinsä.
Luostari sanana herättää mielikuvan korkeiden muurien sisäpuolella sijaitsevista hieman linnamaisista rakennuksista kirkkoineen ja temppeleineen. Ken luostarin portista sisään kävi, ei sieltä enää helpolla pois päässyt.
Ensimmäinen tutustumiskäyntini oikeaan luostariin tapahtui 1999 Vanhassa Valamossa turistina. Se ainakin jossain määrin vastasi yllämainittua mielikuvaa. Sittemmin 2020-luvun alussa kävin Enonkosken luterilaisessa luostarissa muutaman vuorokauden visiitillä. Se ei näyttänyt ollenkaan luostarilta, vaan vanhalta koulurakennukselta, mikä se alunalkaen oli ollutkin. Enemmän tai vähemmän ulkopuolisena osallistuvana tarkkailijana olin mukana hetkipalveluissa ja rukoustuokioissa. Pääasiana oli jo aiemmin alkaneiden hengellisten ohjauskeskustelujen loppuunsaattaminen tuolloin luostarin pappina työskennelleen ekoteologi Pauliina Kainulaisen kanssa.
Viime vuodenvaihteessa vietin viikon Poitsilan kartanon luostarissa. Siellä oli aikaa ja mahdollisuuksia käydä läpi (uskon)elämän asioita ja osallistua luostarin päivärytmiin. Siihen kuului hiljaisia rukoushetkiä ja hetkipalveluksia. Ruoka valmistettiin itse, kukin vuorollaan.
Aikaisempana ateistina, agnostikkona ja ikuisena epäilijänä suhtauduin suurella varauksella kaikkeen muuhun paitsi ruuan valmistukseen ja käsintiskaamiseen, johon olin niin innokas osallistumaan, että sain siitä moitteita. Vuoroja piti noudattaa. Hyvä on, mutta minähän en täällä kuitenkaan rukoile, ajattelin itsekseni.
Iltapäivisin oli jakamisistuntoja, joissa sai omalla puheenvuorollaan käydä läpi omaa hengellistä polkuaan. Ilmoitin heti kättelyssä, että en sitten ole mikään uskovainen, saati kristitty, korkeintaan kulttuurikristitty. Jumalakäsitykseni on yhtenevä kvanttifysiikan todellisuuskäsityksen kanssa: kaikki on energiaa, joka virtaa kaiken läpi. Koko elonkehä on tämän ikuisen energian erilaisia koostumia, jotka syntyvät ja hajoavat, mutta energia ei katoa, se on ikuista ja muuttaa jatkuvasti muotoaan.
Eräänä iltana hiljaisen rukouksen ja hetkipalveluksen aikana muiden puhuessa Jumalasta ja Kristuksesta, ajattelin mielessäni vain kaiken läpäisevää energiaa. Muiden alkaessa yhteen ääneen rukoilla Herran siunausta tunsin yhtäkkiä, että rukoilijoiden energia virtasi kehoni lävitse ja he tuntuivat rukoilevan kehossani ja tietoisuudessani. He läpäisivät kehoni ja minä olin osa toisten muodostamaa energiakehää. Kehoni ja tietoisuuteni eivät enää olleet “minun”, vaan osa kokonaisuutta. He rukoilivat minussa ja minä rukoilin heidän kanssaan, vaikka suuni oli tiukasti kiinni. Olin hyvin hämmentynyt kokemastani. Ei se kuitenkaan juurikaan pelottanut, sillä se vastasi täysin omaa todellisuus- ja jumalakäsitystäni.
Seuraavana päivänä keskipäivän hetkipalveluksessa olin vielä niin edellisillan kokemukseni pauloissa, että ajattelin kohta taas kokevani jotain hengelliseksi luokiteltavaa. Oli aurinkoinen päivä ja kappelin ikkunasta avautui näkymä merenlahden yli vastapäisen saaren komeaan mäntymetsään. Yhtäkkiä havaitsin, että mäntyjä pitkin kulki alhaalta ylöspäin pitkiä vaakasuoria, kapeita varjoja puolen sekunnin välein.
Ajattelin, että jälleen minulla on vahva hengellinen kokemus menossa. Kenties kokemus liittyy jotenkin ylösnousemukseen. Seurasin tilannetta herkeämättä. Noinkohan haminalaisten sieluja nousee taivaaseen varsin tiuhaan tahtiin, aprikoin mielessäni. En tietenkään järjen tasolla voinut hyväksyä yliluonnollista selitystä ilmiölle. Hetken päästä muistin, että kartanon lähistöllä on tuulivoimaloita, joista yhden pyörivät siivet osuivat sopivasti auringon valoon aiheuttaen varjojen tasaisen liikkeen mäntyjen runkoja pitkin. En ollut kovin pahoillani suuren hengellisen kokemukseni lässähtämisestä kasaan.
Iltapäivän jakamissessiossa kerroin edellisillan rukoilukokemukseni, jota en voinut järjellisesti selittää pois. Luostariviikolle osallistunut järkipappi riemastui ja sanoi minun todistaneen väkevästi hengellisestä kokemuksestani. Nauroin nojatuolissani selkäkeikkanaurua: minä paraskin uskontodistaja! No, onnistuin vastavuoroisesti naurattamaan muita pieleen menneellä ylösnousemuskokemuksellani.
Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin antoisa viikko ja tärkeitä kokemuksia. Paluumatkalla oli kummallisen tyyni ja seesteinen olo. Kunnes sitten kotona arki iski vasten kasvoja monine pikkuhuolineen. Onneksi sain kuitenkin kiinni siitä, että rakkaus voittaa vihan, kaunan ja katkeruuden. Sinänsä hyvä luostariopetus valemunkille!
Viime vapun jälkeisenä viikonloppuna vietin kolme vuorokautta Uuden Valamon luostarissa ja tutustuin ohjatusti ortodoksiseen tulokulmaan uskon ja elämän asioihin. Jumalanpalveluksessa koin ehkä kaikista selvimmin kontrastin luostarin elämän ja oman kulttuurini sekä ympäröivän todellisuuden välillä. Koetin parhaani mukaan toimia kuten muutkin, mutta valemunkkius iski päälle vahvasti. Ehkä minusta ei oikeaksi munkiksi olisi koskaan ollutkaan.
Omana itsenäänkin elämisessä on omat haasteensa. Psykologian tutkimuksista tiedetään, että ihminen voi vaikeissa varhaisen elämän olosuhteissa kehittää itselleen valeminän. Elämän tarkoituksena on joissakin teorioissa sanottu olevan omaksi itsekseen tuleminen, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Paremmalta se kuitenkin kuulostaa kuin valeminänä eläminen.
